14. marraskuuta 2016

Liikunta on meille kaikille





Haluan kertoa, kuinka kiitollinen olen tästä elämän monimuotoisuudesta. Vaikka hetkittäin arkemme on raskaampaa kuin kenellekään kerron, niin mitään en vaihtaisi pois. Helpotuksia huolin kyllä. Mutta juuri tälläisinä me olemme me.

Palasimme eilen viikonlopun turnausmatkalta Tampereelta. Kotona pöydällä odotti kupissa kylmä kahvi. Minun teenikin löytyi kupista lieden reunalta. Kiireisen lähdön jäljet vastaanottivat reissuajat kotiin. Pelikamppeet kannettiin autosta sisälle. Pelituolin renkaat putsattiin lumesta ja tuoli laitettiin lataukseen. Hyvillä mielin rojahdimme sohvalle katsomaan kuvia viikonlopun peleistä. Elimme pelit uudestaan. Oli ihanan voimauttava viikonloppu.

Pojallani on etenevä lihassairaus, Duchennen dystrofia. Sairaus ilmenee lihasheikkoutena ja liikkuminen väsyttää. Pitkä matkat, epätasaisuudet, portaat ja esteet ovat hankalia. Parantavaa lääkettä ei ole, kortisoonilla hidastetaan lihasrappeumaa, mutta sen haittana ovat painonnousu ja turvotus kasvoissa. 

Tällä hetkellä Eero vielä jaksaa juosta ja liikkua jalkaisin, polkee pyörää ja luisteleekin. Hetken aikaa kerrallaan. Mutta kauppareissuille lähdetään pyörätuolilla ja lenkille sähköpyörätuolilla, silloin kun ei ole lunta valleina risteyksissä ja jalkakäytävillä.
Vieras ei välttämättä vielä huomaa Eeron liikkumisessa mitään erikoista. Eikä näe kotioviemme taakse, jossa sairaus määrittelee joka päiväisen arkemme. Jossa kymmenvuotias pohtii sairauttaan. Miettii ja vertaa.
Me elämme sairauden ehdoilla ihan tavallista lapsiperheen arkea. Pyrimme elämään.

Pelaaminen on Eerolle tärkeintä. Pihalla naapurin lasten kanssa pelataan sählyä ja välitunneilla koulussa jalkapalloa pää märkänä. Mutta jossain tulee raja vastaan, eikä jaksa, ei pysty enempään. Vihdoin päästään itse asiaan, jota haluan hehkuttaa. Meillä kaikilla on mahdollisuus liikkua, vammasta tai sairaudesta riippumatta. On olemassa erilaisia lajeja ja tapoja harrastaa liikuntaa. Meidän Eerolla se on sanahirmu: sähköpyörätuolisalibandy.

Eero pääsi kokeilemaan sähköpyörätuolisalibandya kuusivuotiaana, joskus koulun alkamisen kieppeillä. Silloin meillä ei vielä ollut minkäänlaista kosketusta apuvälineisiin. Eeroa ensimmäinen kokeilu jännittikin kovasti, mutta tuolin hallinta oli nopeasti hanskassa.
Pelituoli eroaa tavallisesta sähköpyörätuolista nopeudellaan ja ketteryydellään, ulkonäkökin on usein karumpi. Ensimmäisistä treeneistä palatessamme poika jo intoa hehkuen kertoi tulevansa treeneihin ainakin miljoona kertaa vielä!





HOSjuniors perustettiin tuolloin yhdeksi Helsinki Outsidersin joukkueeksi. Ensimmäisen kauden turnauksissa junnut ottivat takkiinsa, mutta valmentajan varmoissa käsissä peli-into kasvoi ja seuraavana kautena HOSjuniors voittikin sarjansa kultaa. Sitä kehitystä on ollut hieno seurata. Viikonloppuna pelattiin HOSjuniorsin jo viidennen kauden ensimmäiset pelit, eikä loppua näy.

Eero haaveilee NHL-urasta. Jos hänellä ei olisi lihassairautta, hän pelaisi lätkää NHL:ssä. Niin hän toivoo.

En voi estää kyyneleitä. Vähän siksi, että harmittaa tämä samperin sairaus, mutta enemmän siksi, että onneksi on vauhdikas harrastus, jota Eerokin voi harrastaa. Jotain jossa Eerokin voi liikunnallisesti loistaa! Sillä Eero on kova poika kikkailemaan maaleja! Koska sairauden takia käsissä ei ole voimaa laukaista palloa verkkoon keskiviivalta, niin on voitettava taidokkuudessa. On etsittävä se pienin reikä vastustajien pelituolien välistä, ohi maalivahdin. On oltava vikkelä ja nähtävä paikka.

Maalinnälkä on valtava. Joka perjantaiset treenit ovat henkireikä. Niistä alkaa viikonloppu. Ja voi sitä harmia, jos emme ole syystä tai toisesta päässeet treeneihin. Joukkuehenki on sanoinkuvailemattoman mahtavaa, niin treeneissä kuin turnauksissakin, niin kentällä kuin katsomossakin. Kannustushuudot raikuvat kentänlaidalla ja jokaista peliä jännittää niin äiti kuin poikakin.

Eero on ujo ja äänekästä vastausta on turha odottaa. Mutta ilmeistä ja eleistä näkyy, että joukkuekaverit ovat tärkeitä. Äitinä on mahtavaa nähdä, kuinka Eero hyväksytään juuri sellaisena kuin on. Viilipyttymäisen rauhallisena, mutta salamannopeana, tarkkana pelaajana. Joukkue on enemmän kuin kaverit. Se on kuin yhtä suurta perhettä - nuoret pelikentällä ja vanhemmat kentänlaidalla. Pelatessa ei vammoja muisteta. Tuoli täysille, maila käteen ja pallo maaliin!

Kiitos HOSjuniors, Helsinki Outsiders!
Kiitos Saila, kun vinkkasit lajista meille, perustit junnujoukkueen ja olet aina tukena sattuipa mitä tahansa!
Kiitos valmentajalle Jaskalle, joka rauhallisen varmasti näet joukkueesi vahvuudet ja kehitystarpeet ja olet omistautunut junnujoukkueelle!

Mä olen pelkkää sydäntä koko lajille!




*     *     *     *

Tässä lajissa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita - ei nyt sentään liian vaarallista - tuomarit viheltävät pelin poikki, jos liian kovaa taklataan ja törmäillään. Kiinnostuitko? Klikkaa täältä lisätietoja.

Kuvat Toni Takala


1 kommentti:

  1. Muutamissa peleissä mukanaolleena voin vain todeta, että laji on urheilua parhaimmillaan ja katsomossa sitä parasta penkkiurheilua! Vauhtia riittää niin, että sydän on heittänyt voltin jos toisenkin pelejä seuratessa. Kyyneleetkin on olleet herkässä, yleensä vain siitä ilon tunteesta, mikä tulee kun näkee joukkueen puhaltavan yhteen hiileen tai kuulee katsomosta huikeita kannustushuutoja.
    Jospa vain saisi kalenteriin mahtumaan turnausviikonlopun, pääsisi katsomaan pelaajia tosihommissa! Suosittelen poikkeamaan katsomoon, jos sattuu omille kulmille!
    Kiitos tädiltäkin; hieno laji, hienot pelaajat, hieno taustaorganisaatio.

    VastaaPoista

Kiinnostavia kirjoituksia: