12. syyskuuta 2013

Kesä kuihtuu





Syksy. Se on minun vuodenaikani.

Kun kesä kuituu.

Jäi niin paljon tekemättömiä töitä, niin paljon ajattelemattomia ajatuksia, sanomatta jääneitä sanoja.

Kasa kuihtuneita kukkia parvekkeen pöydällä. Kuinka en ole niitäkään siivonnut pois, raivannut talven edeltä.

Katso.

Kuinka kaunis onkaan kuihtuva luonto. Kuinka se kerää voimansa talteen, piiloon pois pakkasen tieltä, lepäämään.

Se voima, joka huokuu odottavassa tuulessa, se on lähellä. Syysmyrskyssä, sateessa ja pimeässä. Se pyöräyttää maailmani sekaisin.

Nostattaa tunteet pintaan, pakottaa katsomaan uudella tavalla, näyttää maailman uusin silmin.

Karun kauneuden. Yksinkertaisuuden.  






Syksy. Se on minun vuodenaikani.

Se on minun inspiraationi. Voimani. Tarmoni.

Vaikka vajoaisin peiton alle, piiloutuisin palelemaan. Se tulee ja ottaa kädestä. Se näyttää värit, se näyttää ruskan. Se tuikkii tähtinä taivaalla, tähdenlentona pääni päällä.

Kietoo kätensä ympärilleni. Pörröttää hiuksiani ja lakaisee pölyt maton alle. Sieltä ne löytyvät sitten keväällä. Ei niitä nyt kukaan kaipaa.

Huomaan.

Kuinka omenat ovat punaisia, kärpässieni vielä punaisempi. Sammaloitunut kivi, männynkäpyjä polulla, sateentuoksu ja auringonsäteen leikki mustikanvarvuilla.

Puutarhassa kuihtunut ruusunnuppu, vieressä hehkuva ruusunmarja. Koivun keltaiset lehdet. Salaisuutena suukko, syksyn syli ja lupaus huomisesta.

Niitä elän nyt. Pieniä hetkiä.

Odotusta. Muutosta.








Kiinnostavia kirjoituksia: